Hannu Oskala

Betonin sietämätön raskaus

(Kolumni Cult24:n huhtikuun numeroon.)

Keskustelin jokin aika sitten erään suomalaisen teatterinjohtajan kanssa. Tunnelma oli epätoivoinen. Kierros säästöjä oli jälleen luvassa kuntapäättäjien suunnasta ja löysää laitoksesta oli mahdoton enää löytää. Suuri ongelma oli että toimintaa ohjasi itsevaltaisin ottein teatterin rakennus.

Vuoden betonirakenne 1982

Vuoden betonirakenne 1982

Monella paikkakunnalla rakennettiin männä vuosikymmenellä teatterille kallis ja muuntelukelvoton tila, jonka yleisökapasiteetti on valtaisa. Isolle näyttämölle ja satojen katsojien saliin onkin tehtävä vaikka väkisin “yleisön suosikkeja”, erityisesti musikaaleja, oli organisaatiolla siihen rahkeita tai ei.

Hulluinta on se että kalliin musikaalin tekeminen tuottaa usein voittoa vähän panoksiin nähden – tärkeintä on saada ison salin täyttöaste korkeaksi. Vaikka pienemmällä, jopa teknisesti heikommalla, tilaratkaisulla teatteri voisi olla väkevämpi ja voida paremmin.

Ja jos tilasta ei voida säästää, on pakko leikata muusta: kaupunginteattereissa lähinnä henkilöstöstä, rohkeudesta ja kokeiluista.

Suomalainen kulttuurilaitos on kuin Ferrari, jota pidämme säästösyistä tallissa ja ajelemme kolmea kymppiä ukin vanhalla Talbotilla. Maranellon kaunotar on tehty motaria varten – sillä pitää päästä ajamaan kaasu pohjassa ja bensaan pitää vaan löytää euroja. Tai sitten pitää tunnustaa tosiasiat ja hankkia järkevämpi perheauto.

Miksi suomalainen teatterikenttä alistuu betonin diktatuuriin? Mistä löytyy teatterinjohtaja, joka uskaltaa ehdottaa ratkaisuksi dynamiittia?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat